Toiseuspolitiikkaa Mäntsälän mitalla

Usein on ihmetelty, minne käsitys politiikasta yhteisten asioiden hoitona on kadonnut. Miksi pienintä yhteistä nimittäjää ei enää löydy, vaikka omassa historiassamme se on ollut menestystarina?

Minusta selitys on yksinkertainen.

Perussuomalainen identiteettipolitiikka on jalostettu maksimiinsa, erilaisuutta kammoavaksi toiseuspolitiikaksi. Meikäläisten lisäksi ovat ne, jotka eivät edusta kansaa, joita ei tarvitse kuunnella, jotka elävät meidän kustannuksellamme, jotka vääristelevät totuutta ja jotka palvovat vääriä jumalia.

Otetaan esimerkki. Olin viime lauantaina Mäntsälän Vasemmiston teltalla. Paikalle tupsahti kiihtynyt mies, joka aloitti luennon diplomaattien etuoikeuksista, kielsi sitten ilmaston lämpenemisen, kehui Australian tiukkaa maatalous- ja maahanmuuttopolitiikkaa jne. Kaikki yhtenä, ulkoa opeteltuna pötkönä.

Puheenparren perusteella oli toki mahdollista arvioida hänen omaa katsantokantaansa. Mutta minun kommenttini eivät häntä selvästikään kiinnostaneet. Minä kelpasin kyllä yleisöksi, mutta muuta merkitystä minulla ja käsityksilläni ei ollut. Olin mies vailla ominaisuuksia.

Eikä tässä suinkaan kaikki.

Samankaltaisia kokemuksia olen saanut sosiaalisessa mediassa, kuten Mäntsälän kuntapolitiikkapalstoilla. Viestiketjut saattavat olla hyvinkin pitkiä. Mutta poliittiselle vaihdannalle tyypillistä oppimista niissä ei tapahdu. Viestiketjun lopussa käsityksemme todellisuudesta on usein vielä epäselvempi kuin ketjun alussa.

Viestiketju alkaa yleensä jollakin alentavalla, ”joko olette lopettaneet vaimonne hakkaamisen” tyyppisellä kysymyksellä.  Ja auta armias, jos se taho, jolle kysymys on suunnattu, vastaa kieltävästi. Sillä vastauksella hän kompromettoi itsensä keskustelun täysivaltaisena osapuolena. Subjektista tulee objekti.

Asia-argumentin sijasta painotetaan adjektiiviattribuutteja. Valtaosa kirjoituksista tulee muutamalta, omasta mielestään tavallista kansaa ja tavisten totuutta edustavilta mielipidepoliiseilta. Jos kysyt, mistä matrikkelista heidän edustuksensa ja tietämyksensä on tarkistettavissa, he loukkaantuvat verisesti.

Mistä tällainen keskustelukulttuuri kielii?

Se kielii poliittisesti tavoitteellisesta, toiseudella manipuloivan vastakkainasettelun paluusta. Sijoittamalla toista mieltä olevat luokkaan ”ne muut”, joita ei tarvitsekaan ymmärtää, tullaan lähelle asetelmaa, jota natsit hyödynsivät toiminnassaan 1930-luvun Saksassa.

Voi olla, että joku pitää rinnastustani kärkevänä. Mutta toki sille on myös perusteita. Opponenteilleni suosittelen Olavi Paavolaisen kirjaa Kolmannen valtakunnan vieraana. Se on reportaasi ja esseekokoelma natsi-Saksan poliittisesta tilanteesta vuonna 1936, toiseuteen perustuvan uuskielen kulta-aikana.

Toiseuspolitiikan tekniikka oli ja on yksinkertainen. Etnisesti tai poliittisesti vastenmieliset ryhmät toiseutetaan määrittelemisen, nimeämisen, luokittelemisen, identifioimisen ja ulossulkemisen kautta. Kuvaan kuuluu myös yksilöiden ja ryhmien ominaispiirteinä esiteltyjen heikkouksien jatkuva toistelu.

Olettehan te varmasti kuulleet laulun vihervasemmistosta ja suvakeista.

Toistettavilla asioilla ei tarvitse olla mitään erityistä sisältöä tai totuusarvoa. Riittää kun luodaan vaikutelma perustavaa laatua olevasta vastakkainasettelusta meidän ja ”niiden” välillä niin, että lopulta jäljelle jää vain kaiken poliittisen vaihdannan poissulkeva lause: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.

Kuulostaako tutulta?

 

Erkki Laukkanen

Be the first to comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.


*


*

UA-77399213-1